no tuli sit reblogattua breedersin do you love me now, enkä ees kuunnellu et onko albumiversio vai ep-versio jossa mascis laulaa mukana. mietin tätä sit kun kävelen esityksestä kotiin yksin nukkumaan.
(Source: suicidewatch, via musictokillyourselfto)
Uusia päivityksiä ei ole luvassa ennen kesäkuuta, sillä bustaan äässiäni töiden lisäksi ylioppilasteatterin L.A.-näytelmässä Ö-orkesterin riveissä. Näytöksiä on about toukokuun loppuun asti, lisätietoja täällä. Kyseessä on Cormac McCarthyn romaaniin Matka toiseen maailmaan perustuva eri taidemuotoja yhdistelevä eeppinen näytelmä. Sisältää rutkasti kuolevia sivuhahmoja, katushamaanin, seksikohtauksen ja kaikkea muuta jännää (ja tietenkin Ö:n musaa elävänä). Epämääräisten ja abstraktien taidehybridien ystäville voimme suositella näytelmää. Esim. tänään (maanantaina) olisi kai vielä paikkoja vapaana.
Tänä kesänä errorkrautin toimitus keskittynee laveammin kaikkeen, mikä tuntuu kiinnostavalta. Sen lisäksi se aikoo bostailla Kuudes Aisti-festareilla mm. Atom Mouth Gimliesin keikalla. Varovasti voi myös ilmoittaa, että viime kesän Ketä Kiinnstaa-fest on saamassa jatkoa. Ajankohdasta ja artisteista lisää tuonnempana.
The Chills - Rolling Moon (Kaleidoscope World, Creation/Flying Nun 1985?)
Yksi Funista tutun Teemu Hietaniemen pitkäaikaisemmista sivuprojekteista. Triosta duoksi supistunut Mymmelins edustaa taas juuri sitä surisevan indie-rockin laitaa, jonka soittamiseen liian moni nuori (helsinkiläis)yrittäjä on liian kouluttamaton, pöljä, laiska, uskaltamaton ja rokkitähteyteen kurotteleva. Jos Mymmelins keikkailisi, pyörisin niiden keikoilla jatkuvasti. Nyt joudun todennäköisimmin järkkäämään niille itse keikan. Ep:llä on nimittäin muutama ihan käsittämätön helmi, kuten mystisesti junnaava Agentti, yhden kitaran surinajuhla Inkkari, poukkoileva Kitten Breakup ja apaattisen kuulas Hey Joe. Breeders- ja 90-luvun puolenvälin Sonic Youth-akselin fanit huomio! Olkoonkin, että maneerit ovat välillä suhteellisen selkeitä, Hietaniemi on kitaristina kehittänyt itselleen vahvan oman svengin, joka vielä taipuu hyvin moneen suuntaan. Tämä julkaisu nosti herran lopullisesti suosikkikitaristieni joukkioon. Senkin ohella erittäin suositeltava minialbumi 90-lukulaisen surinarokin ystäville.
Mikal Cronin - Weight (MCII, Merge Records, 2013)
Ty Segall Bandissa kitaroineen Cronin kakkosalbumin singlelohkaisu on biisi, jollaista olen odottanut kuulevani jo ties kuinka kauan. Pienessä aamuväsymyksessä, kun liiallinen auringonvalo paistaa ihan pirun kirkkaasti verhojen raon läpi ja kun sängystä nouseminen tuntuu ihan liian raskaalta. Koko viimeinen kuukausi on tuntunut juuri tältä. Nyt pitäis olla berliinissä, koska Cronin soittaa siellä reilun viikon päästä. Mur. Ehkä sisarukseni menee sinne ja sit mulla on taas aihetta kateuteen. Siis hitto sentään tota melodianostatusta tossa lopussa! Tollasia mun pitäis olla soittamassa! Nyt se voimapoppibändi pystyyn!
En päässyt Punterin levyjulkkareille. Sen sijaan kävin katsastamassa baxtereiden livekunnon kahta päivää myöhemmin lepakkomiehessä, jossa yhtye esiintyi jälleen kerran Suomen sludgekerman seurassa. Kiitollisena illan aloittavan bändin asemasta, yhtye syöksyi materiaalinsa kimppuun yhtä kovalla antaumuksella, kuin aina ennenkin. Keikan aikana ehdin ajatella monia asioita. Päällimmäisinä niistä se tunne, että raajani irtoavat, että lamaannun totaalisesti, jokin järkyttävän suuri teollistumisen tuottama härveli runnoo minut invalidiksi. Tunne oli lähes sama kuin jonkin aikaa aiemmin Swansin keikalla kokemani auditiivinen puhdistuminen. Silmittömän väkivaltaisella äänenvoimakkuudella ja hypnoottisen toistuvasti esitetty musiikki oli kuin äänellinen turpaanveto. Aika mieletön on se tosiasia, että Baxter Stockman aiheutti vastaavanlaisen reaktion puolet pienemmällä porukalla, vielä vähemmillä aineksilla.
Swansin musiikin tavoin Baxter Stockmanin musiikilla on yksi tärkeä tekijä, joka asettaa sen rankkuudessa monta muuta yrittäjää edelle: sen musiikki oikeasti hengittää. Äänispektriä ei olla täytetty tukkoon. Kitaran, basson ja rumpujen soinnin joka ainut nyanssi on otettu huomioon sen sijaan että oltaisiin pyritty hakemaan rankkuutta jotain konventionaalisempaa kautta. Jokseenkin samoja junnaamisen kaavoja hyödyntäviä kappaleita on turha ruveta erottelemaan, sillä Punter toimii parhaiten yhtenä kokonaisuutena. Ennen kaikkea se toimii esimerkkinä siitä, että suomessa edelleen tuotetaan perinntetietoista, mutta ennen kaikkea elinvoimaista metelirokkia.
